Jäähyväiset

Torstaina 8.6.1944
Hiljaisuus, hämäryys yllä Joosepin – kaikkialla oli hiljaista, ei sitten äännähdystäkään kuulu mistään. Kesäyö – niin kesäyö – ihana hurmaava!
Niin tänään tapahtui se, mitä olen odottanut – elän viimeisiä aikojani täällä, viimeisiä öitäni vietän tässä poksissa, joka on kotinani ollut jo melkein kolme vuotta. On ollut hauskoja hetkiä, surullisia…. Monet ovat lähteneet ja nyt on minun vuoroni. Vaellukseni on päättynyt ja toinen voi nyt jatkaa toiset kolme vuotta yhtä uskollisena ja periaatteellisena.
Perjantaina 9.6.1944
Yllätys…. reissulle!
Siis viimeinen matkani Joosepissa, surullista ja samalla hauskaa! – – – Siis viimeinen reissuni ja 92 matkaa tämän 2v 10 kk:n aikana.
Illan touhusin keittiössä, jossa laitoin ”läksiäispulliani” ja olipa siellä touhua muutenkin. Pojat hääräsivät kalojen kimpussa, Voipa keitteli kaakaota, Manda paistoin Topille kakun, ylipäänsä jokainen touhusi jotain. Pullani onnistuivat hyvin ja tyytyväisin mielin tallustelin boksiini.

Sunnuntaina 11.6.1944
”Hiljalleen juna lipui asemalle, tavarani heitettiin alas ja minä itse hyppäsin, hyppäsin alas viimeisen kerran. Edessä ollut matkustajajuna lähti ja niin sain vielä hetken katsella heitä ja tuota mustaa idän pikajunaa. Viuh! Veturi vislasi, jarrut irtosivat ja hiljalleen se alkoi lipua eteenpäin. Juoksin rinnalla, pidin Pikiä vielä kädestä ja juoksin siinä rinnalla, vauhti kiihtyi… Minä jäin… jäin…. Sinne he katosivat, vain valkoinen jäävaunu vilahti mutkassa enää, kadoten sekin.
Siinä seisoin asemalla, sydän täynnä surun kaipausta, en voinut aavistaa, että näin vaikea oli erota heistä, joiden kanssa on saanut elää vain sodan harmaudessa ja puutteellisuudessa, niin he olivat kaikki niin sanomattoman kultaisia, toivon, että Korkein palkitsisi heille heidän hyvyytensä.
Niin, se oli kohtalokas päivä tuo eilinen, uusi vaihe alkoi taas elämässäni sodan aina vain jatkuessa.”
Irja Kojonen

”Kyllä se oli haikeus. Ikävöin junakotia ja -perhettämme. Kannaksen ihania lehtikuusimetsiä ja Punkaharjun kesäaamun hehkua. Niin paljon me koimme yhdessä.”
Svea Roering