Jokiniemi, Olga

Lapsuus

Olga Maria Jokiniemi (o.s. Lehtomäki) syntyi 05.11.1927 Pyhäjärvellä, Oulun läänissä. Olgan kaksi vuotta nuorempi Rauha-sisko, perheen nuorin, auttoi äitiä ja Olgaa. Vuonna 1885 syntynyt isä, Albert Lehtomäki, ei ikänsä takia joutunut sotaan. Hän oli taitava nikkarihommissa ja valmisti kaikenlaista puusta mm. leivinsaaveja, ämpäreitä, kiuluja, pärevakkoja ja -koreja sekä tulipäreitä. Navetan vesisaavit ja lehmien juomaämpärit olivat isän tekemiä.

Äiti oli Olga-tyttären kaima. Hän oli syntynyt vuonna 1886 eikä ottanut osaa lottatehtäviin ikänsä, suuren maalaistalon töiden ja talon syrjäisyyden vuoksi. Isä hoiti peltotyöt ja hevoset, äiti ja tyttäret muut kotieläimet: lehmät, hiehot, lampaat, siat ja kanat.

– Kotielämiä piti olla paljon, jotta oli luovutettavaa kansanhuollolle, Olga selittää.

Navettapiikoina ahkeroivat Olga ja veljentytär Vieno. Lypsykoneita ei ollut. Myös talon isossa pirtissä seisoivilla kangaspuilla oli ympäri vuoden käyttöä. Äiti ja tyttäret kutoivat kaikenlaista: niin pellava- ja villakankaita kuin räsy- ja villamattoja. Kävihän Olga myös sota-aikana kylällä järjestetyn kutomakurssinkin.

Olgan lapsuudenkoti oli Pyhäjärven kirkolta syrjässä. Pimeään aikaan ison pirtin katossa kohisi ja haisi karbidilamppu. Kun lähdettiin aittaan noutamaan leipää tai lihaa, otettiin päre ja tikut. Päre sytytettiin ulkona valaisemaan tietä aitalle sekä auttamaan löytämään aitasta haettavana oleva tuote. Tulipaloja ei tästä avotulen käytöstä, onneksi, koskaan tullut. Talossa väkeä eleli aimo määrä: 14-henkinen perhe ja kolme kuolleen veljen lasta. Koska Jokiniemen vanhin sisar ja viisi veljeä olivat rintamalla, sota-ajan vahvuus talossa oli yksitoista henkeä. Väinö-veli kaatui sodassa ja Emil-veljestä tuli sotainvalidi haavoittumisen kautta. Kolme muuta veljeä, Eino, Kauko ja Heikki, sekä lottana toiminut Martta-sisar palasivat sodasta terveinä.

Olga Lottana kotirintamalla

Olgan ollessa 12-vuotias hänen opettajansa Sirkka Heinonen piti kerhoa Rukkalan koululla pikkulotille, joihin Olgakin kuului. Tytöt kutoivat lottatehtävinään rintamalle sukkia, kynsikkäitä ja kypäränsuojuksia, joissa oli vain silmänreiät. Nuori Olga leipoi myös äidin kanssa lähes joka päivä rukiisia reikäleipiä, jotka kuivatettiin pirtin orsilla rintamalle toimitettaviksi. Leipomusta valmisteltiin edellisiltana herättelemällä leivinsaavin pohjalla oleva juuri lämpimällä vedellä. Sitten lisättiin jauhoja ja vähän ajan päästä lämmintä vettä ja taas jauhoja ja vettä. Näin taikinan happanemisprosessi käynnistettiin. Aamulla jatkettiin jauhojen lisäämistä. Äiti yleensä alusti taikinan. 100 litran taikinatiinu oli niin syvä, että kädet olivat taikinassa kyynärpäihin saakka.

– Muovikäsineitä ei käytetty, puhtain käsin leipominen tehtiin, Olga kertoo.

Kodin leivinuuni oli niin iso, että sinne sopi kerrallaan paistumaan 20 leipää. Jauhot saatiin valtiolta ja sotilaat noutivat leivät valtion häkäpönttöautolla. Näissä autoissa käytettiin polttoaineena hiilimiilujen hiiliä. Hyvähampainen Olga piti ratisevan kuivista leivistä, mutta kyllä hänelle maistui myös vasta uunista otettu tuoksuva, tuore leipä.

Jatkosodan aikana 14–15-vuotias Olga teki töitä hiilimiiluilla pussittaen hiiltä tuntikaupalla. Oulun läänin Pyhäjärvellä oli eri kylillä suuria miilupohjia, joihin metrin pituiset koivuhalot ladottiin ympyrän muotoon keoiksi.

 

– Ilmakanavia jätettiin sopivasti puiden väliin. Keoista tehtiin pyöreitä ja korkeita. Päällimmäiseksi miiluihin pantiin multaa ja turvetta. Alta sytytettävät puukeot paloivat kytemällä monta viikkoa. Vanhat miehet vartioivat miiluja, jotta kyteminen ei johtanut avotulella palamiseen. Lopuksi hiilet säkitettiin. Tässä hikisessä ja pölyisessä työssä ahersivat tytöt.

 

Tästä isänmaan hyväksi tehtävästä puurtamisesta maksettiin olematonta palkkaa. Mitään etuisuutta eivät miilulla olleet eivätkä muuallakaan Pyhäjärven kotirintamatyössä ahertaneet saaneet sodan jälkeenkään.

Myös mottimestariki Olgasta ehti tulla. Koska työnteko oli kaikkien velvollisuus ja koska miehiä ei ollut poltto- ja miilupuiden tekoon, määrättiin kaikki kynnelle kykenevät kaatamaan metsästä puita, sahaamaan ne ja pinoamaan kuutiometrin eli 1 m x 1 m x 1m pinoiksi. Kiitokseksi valtio antoi puupinojen tekijöille, joita kutsuttiin mottimestareiksi, kirveenmuotoisen rintaneulan. Olga piti mottimestarineulaansa ulkotakin kauluksessa.

Sodan aikanakin pidettiin myös hauskaa. Jokikylän maamiesseuralla kokoontui näytelmäpiiri, joka valmisteli iltamiin näytelmiä. Jokiniemi näytteli monessa näytelmässä ja hänellä oli parinaan hyvin näyttelevä poika, jonka yhdestä lapsesta tuli myöhemmin ammattinäyttelijä. Näytelmien jälkeen pidettiin tanssit, joissa soitti levysoitin eli rammari mm. laulua ”Oi muistatkos Emma”. Näitä luvattomia tansseja pidettiin niin työväentalolla kuin maamiesseuralla, mutta aina pimeässä sodan määräysten vuoksi. Eräs hankala isäntä vakoili nuoria tanssijoita. Eräänkin kerran, kun hänen havaittiin olevan tulossa, Olga hyppäsi työväentalon ikkunasta suoraan sen vierellä kulkevaan syvään veto-ojaan. Hän kastui litimäräksi ja oli todella kylmettynyt pyöräiltyään sen jälkeen pikkupakkasessa neljän kilometrin päässä olevaan kotiinsa. Myös kodin juhlat olivat ikimuistoisia. Isän omasta metsästä noutama kuusi seisoi jouluisin pirtissä, ja lapset koristelivat sen. Juhannuksena ulko-oven pieliä komistivat juhannuskoivut.

– Juhlat vietettiin arvokkaasti. Äiti oli juhlaihminen. Hän halusi aina valmistaa lapsilleen iloisen ja tunnelmallisen juhlan. Ennen juhlia tehtiin suursiivous, matot ja verhot vaihdettiin. Juhlissa laulettiin koululauluja sekä nautittiin hyvää ruokaa ja leivonnaisia.

Koti oli sota-aikanakin turvallinen paikka. Pyhäjärveä ei pommitettu eikä siellä ollut muutakaan uhkaa. Suomalaisten sotilaiden vartioimia venäläisiä sotavankeja tosin tuotiin erääseen metsän keskellä olevaan lähitaloon. Vangit valmistivat puhdetöinä pajusta koreja ja erilaisia esineitä, joita he sitten suomalaisten sotilaiden kanssa kävivät myymässä taloissa tai vaihtamassa niitä leipään. Ruokaa ei varmaankaan ollut tarpeeksi.

Kirjeenvaihto rintamalla oleville vilkastutti ja toi jännitystä elämää. Jokiniemi kirjoitti serkuilleen ja näiden kavereille. Tästä kertyi suuri määrä valokuvia, jotka Jokiniemellä on vielä tallessa. Sensuurin vuoksi rintamalta kirjoittavat eivät kuitenkaan saaneet kuvata yksityiskohtaisesti sotatoimia.

Lähtemättömästi Jokiniemen mieleen on jäänyt kaatuneen Väinö-veljen kotimultiin tuominen. Veljen kaatuessa oli kesä ja hänet jouduttiin väliaikaisesti hautaamaan taistelupaikkakunnalle Karjalaan. Talvella hänet ja muut kesän aikaan kaatuneet kyläläiset tuotiin surukuormana Pyhäjärvelle siunattaviksi. Silmiin jäi iäksi kovassa pakkasessa pitkä, laudalla seisova rivi valkoisia arkkuja ennen niiden hautaamista. Arkuissa oli veljen lisäksi monta serkkua ja tuttua kylän poikaa.

Sota-ajan jälkeen

Olga solmi avioliiton vuonna 1948 metsäinsinööri Pauli Jokiniemen kanssa. Nuoripari osti maalaistalon Paavolasta ja asui siellä pari vuotta, ennen kuin muutti Puolangalle, jossa Jokiniemet elivät lapsettomina 49 vuotta. Olga toimi vuosien varrella monissa tehtävissä mm. emännän sijaisena sairaalassa ja vanhainkodilla sekä piti keskustassa omaa kukkakauppaa ja hoiti leirintäaluetta. Jokiniemen pariskunta oli aktiivinen yhdistyksissä. He olivat keulahahmoina mm. Rintamaveteraaneissa: Pauli yhdistyksen puheenjohtajana ja Olga naisjaoston puheenjohtajana.

Paavolan taloon jäivät asumaan Olgan veljen vaimo ja lapset veljen kuoltua vuonna 1987. Olgan puoliso Pauli halvaantui samana vuonna, jonka jälkeen Olga toimi miehensä omaishoitajana 12 vuotta.

Puolison kuoleman jälkeen Olga muutti Ouluun ja asettui asumaan kaupungin keskustaan, ensin Rohdos Oy:n palvelutaloon ja myöhemmin Oulun palvelusäätiön Keskustan palvelutaloon. Oululaisiin tutustuminen on käynyt mukavasti niin seurakunnan vapaaehtoistyössä, kuoroissa kuin monissa yhdistyksissä mm. Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa ja palvelutalon asukastoimikunnan puheenjohtajana.

Tarina on kooste Terttu Välikankaan kirjoitelmasta ”Mustia tyttöjä hiilimiilulla – Olga Jokiniemen tarina”, joka syntyi Olga Jokiniemen haastattelujen pohjalta. Lisäksi, lähteenä on käytetty myös Naiset vastuunkantajina sodan vuosina 1939-1945 -kirjaa ja Naisten ääni -tietokantaa, www.naistenaani.fi.