Linnansaari, Sylvia

Sylvia Linnansaari (o.s. Bökman, suom. Satupyökki) syntyi Vetelissä vuonna 1907. Sylvian isä oli apteekkari Gustaf Adolf Bökman (1861-1921) ja äiti klaveerinsoittaja ja laulaja Märtha Aurora Mechelin (1872-1954). Lapsia perheeseen syntyi yhdeksän, joista kaksi kuoli pieninä. Joen törmällä sijaitseva apteekkirakennus pihoineen käsitti hyötypuutarhan sekä tilaa lampaille. Koska Vetelissä ei ollut omaa lääkäriä, apteekkari toimi osittain lääkärinä. Sylvian äiti Märtha soitti pianoa ja lauloi esiintyen kirkossa ja juhlatilaisuuksissa. Isän sisko Wilma-täti vastasi taloudesta ja hoiti myös lapsia.

Sylvia liittyi pikkulottiin jo tyttönä Vetelissä. Koska siellä ei ollut yhteiskoulua, lapset kävivät koulua Kokkolan Suomalaisessa yhteiskoulussa. Matkan vuoksi asuttiin oppilasasuntolassa. Sylvian lapsuus oli luonnon, eläinten ja musiikin parissa onnellinen lukuun ottamatta sotaa, joka kosketti myös Sylvian perhettä. Onnellista nuoruutta varjosti myös isän kuolema Sylvian ollessa 14 -vuotias.

Isän kuoltua Bökmanin leski lapsineen muutti Jyväskylään. Perheessä arvostettiin sivistystä ja naisten koulutusta. Vanhin sisko Katri koulutettiin Helsingissä apteekkariksi. Koska varallisuutta ei ollut, lapsista Sylvia samoin kuin Kerttu-sisko päättivät mennä Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin. Molemmat valmistuivat kansakoulunopettajiksi vuonna 1927, ja Sylvian ensimmäinen työpaikka oli Ylihärmän kirkonkylässä yläkoulun naisopettajan puolen vuoden viransijaisena, sitten toinen puoli vuotta Utrassa.

Huopanassa

Sylvian kolmas viransijaisuus oli Viitasaaren Huopanan koululla, josta tuli vuonna 1929 hänen vakituinen työnsä vuoteen 1949 saakka, vaikka hän otti opettajan tehtävistä virkavapaata suorittaakseen sairaanhoitajaharjoittelun 1.2.-31.5.1931. Ensimmäiset vuodet Huopanassa olivat raskaita ja varsinkin vuosi 1936 oli Sylvialle surun vuosi. Sylvia menetti sekä nuoruudenaikaisen rakkaan ystävänsä että dobermankoiransa Boyn. Sylvia kirjoitti:

Kuolema on käynyt yli ihanan maan. Sieluni yllä leijaa harmaa niljainen usva ja uhkaa tukahduttaa kaikki, kaikki.”…” Sähköäkään ei tullut tänä iltana. Ulkona myrskyää ja ryskää. Olin Suolahdessa opettajainkokouksessa.  Kokous oli kyllä ihana, vaikka en tiedä, onko kukaan opettaja ennen ajatellut kokouksessa yli kaiken koiraansa ja itkenyt sydämessään sitä.”

Kun kirjailija ja ajattelijanero luutnantti Uotila tuli vierailulle Huopanaan, muodosti hänen käyntinsä yhden käännekohdan Sylvian elämässä, ja tämän elämänusko palasi:

”Pois omat huolet, omat pettymykset ja harhat. Tilalle ehyesti ja kokonaan: Isänmaa.”

Sylvia toimi vuodesta 1928 Huopanassa lottakyläosaston puheenjohtajana ja hän jatkoi tehtävässä vuoteen 1944 asti. Tyttötyön johtajana hän toimi vuodesta 1932 vuoteen 1944. Talvisodan aikana Sylvia toimi lääkintälottana Taipaleen kenttäsairaalassa (10.10.1939- 25.3.1940) ja jatkosodassa lääkintälottana 23. osastossa (Kiiuruvesi-Kontupohja 18.8.1941- 10.1.1942). Tämän lisäksi Sylvia toimi Lotta Svärd -järjestön Sisä-Suomen piirin valistusneuvojana (1.2.1941-30.4.1941), ja valistus- ja huoltotehtävissä (7.10.1942- 30.9.1943).

Lotta-ajoistaan Sylvia kirjoitti pienille vihkosille kuorma-autojen lavoilla ja majoituspaikoissa. Niissä kerrotaan matkoista, joiden päämäärä on epävarmuuden peitossa: ei tietoa, mihin joutuu, missä nukkuu, mitä syö ja milloin pommit tulevat. Sylvia kirjoitti kiireellisestä varusteiden valmistamisesta, siirtoväen majoituksesta ja muonituksesta, sekä keräyksistä, joiden varat käytettiin muun muassa sotasairaaloiden perustamiseksi ja varustamiseksi. Kuvauksia on myös luonnon kauneudesta, kukista ja ihmisten hyvistä teoista sodan kauhujen keskellä:

”Ihmiset eivät ole niin suurenmoisia rauhan ajan arkielämässä kuin sodan hirvittävissä koettelemuksissa ja kärsimyksissä. Tällaisena raskaana aikana saa syvästi tuntea, että henki voittaa aineen.”

Sotilaiden rohkaiseminen ja auttaminen oli Sylvian tehtävä. Kenttäsairaalassa työskennellessään Sylvia otti myös huolehtiakseen amputoitujen käsien ja jalkojen kunniallisesta hautaamisesta. Sodassa ja lottana hän hallitsi pelkonsa. Kerran junassa rintamalle matkustaessaan tuli pommihälytys. Kaikki miehet junasta juoksivat hätääntyneinä piiloon metsään. Sylvia koki tehtäväkseen rauhoittaa muita ja jäi junaan istumaan. Toisaalta vuosikymmenten jälkeenkin Sylvia näki vielä painajaisia kokemistaan vaarallisista tilanteista.

Vuonna 1941 Sylvia meni naimisiin pastori Pauli Linnansaaren kanssa. Vihkiminen pidettiin yhteisen rintamalta saadun loman aikana Jyväskylässä Sylvian perheen kodissa Pihlamökillä. Parin kaksi ensimmäistä lasta syntyivät Huopanassa: vuonna 1946 syntyi Floora, joka ei vanhempiensa suureksi suruksi elänyt päivääkään, ja vuonna 1947 Päivi.

Kivijärvellä

Sylvia olisi halunnut jäädä rakastamaansa työhön ja kylään Huopanaan, mutta kun Pauli valittiin kirkkoherraksi Kivijärvelle, oli parin muutettava. Lähtö oli vaikea, mutta uudessa kodissa odotti kuitenkin lapsuudenkodista tuttu Sylvian äidin soittama pianiino ja väsymys alkoi kääntyä virkistykseksi.

Kivijärven vuodet olivat työntäyteiset. Lapsista Heljä syntyi 1949 ja Paavo 1951. Sylvia toimi kirkonkylän yläkoulun viransijaisena ja väliaikaisena opettajana. Toimelias kirkkoherra Pauli kehitti Kivijärven seurakuntaelämää, sivistys- ja raittiustyötä, nuorisotyötä ja diakoniatyötä. Tukenaan ja apunaan hänellä oli vaimonsa, jonka aloitteesta perustettiin mm. kunnankirjasto.

Muuruvedellä

Vuonna 1956 perhe muutti Muuruvedelle. Muuruvedeltä ei aluksi tahtonut löytyä Sylvialle opettajan töitä, mutta lopulta hän sai väliaikaisen miesopettajan paikan ja kansalaiskoulun yleisaineiden tuntiopettajuuksia 1957-1961. Sylvian palkasta vähennettiin 10% epäpätevyyden nojalla, koska kyse oli miesopettajan tehtävästä ja hän oli nainen, mikä tietenkin raivostutti Sylviaa, hoitihan hän työnsä hyvin. Hän kirjoitti kirjeessään vanhalle opettajaystävälleen:

”On aivan käsittämätöntä nuo mies- ja naisopettajien paikat erikseen. Eivätkö tarkastajat ole nähneet, että naiset pystyvät hoitamaan asiat yksin. Vai onko miehuus Suomessa jo niin matalalla, että sitä pitää näinkin pönkittää.”

Helsingissä

Kun aviomies kutsuttiin uuteen tehtävään vuonna 1961, oli muutto jälleen edessä, Helsinkiin. Syyslukukaudella 1961 Sylvia opetti päivien ja viikkojen sijaisena Myllykallion, Malmin, Mellunkylän ja Santahaminan kouluissa. Pidempiaikaisia sijaisuuksia hän sai Kruununhaan Valmistavasta koulusta, Myllykalliosta ja lopuksi useamman vuoden Myllypuron koulusta. Siellä hän toimi myös samanaikaisesti toisen luokan ”apuopettajana”, kun oppilaat olivat levottomia.

Koulumatkat ja opettaminen parakkirakennuksissa 1960-luvun oppilasmäärien kasvun aikoina ottivat lujille. Oppilaiden ja opettajien bussimatkat lähiökouluihin saattoivat kestää lähes tunnin suuntaansa ja ne olivat meluisia.

Vapaa-ajalla pianonsoitto, kirkko ja klassisen musiikki toivat lohtua ja virkistystä. Sylvia jaksoi myös aina olla kannustava, innostava, toisia ajatteleva ja valmis auttamaan ja antamaan uupumuksenkin keskellä. Kerran Helsingissä eläkkeellä ollessaan hän oli syömässä ravintolassa. Vieressä istui mies, joka joi vain kahvia ja katseli Sylvian vielä koskematonta annosta. Sylvia kääntyi miehen puoleen ja kysyi, haluaisiko hän puolet. Mies sanoi olevansa erittäin nälkäinen ja kiitollinen, jos saisi puolet.

Lopuksi

Lottajärjestön lakkauttaminen 1944 tuotti Sylvialle suurta murhetta ja vihaa, kuten myös se, että sodassa olleet eivät pitkään sodan jälkeen saaneet osakseen arvostusta ja kunniaa. Sylvialle myönnettiin Talvisodan muistomitali, Taipaleen risti, Jatkosodan muistomitali, Kiilan muistoristi, Lotta Svärd ansiomitali ja Vapaudenmitallit 2 sotamarsalkka Mannerheimin allekirjoituksella. Pitkän ammattiuransa ja lottatehtäviensä ohella Sylvia toimi elämänsä aikana myös monissa luottamustehtävissä ja pysyi aina toimeliaana.

Sylvian sanoin: ”Ja mikä on parasta ollut, se on työ ja tuska ollut.”

Sylvia kuoli vuonna 1997 Helsingissä.

 

Tämä esittely on kooste Heljä Linnansaaren tekstistä