Paavola, Mailis

Mailis Inkeri Paavola (o.s. Toivonen) syntyi 14.1.1922 Uudellakirkolla Viipurin läänissä. Nuoruudessa hänen kutsumanimensä oli Maija-Liisa. Ammatiltaan Paavola on proviisori. Hän avioitui vuonna 1950 oikeusneuvosmiehen Pentti Paavolan kanssa ja heillä on yksi tytär. Mailis Paavola oli yksi Lottaperinneliiton perustajajäseninistä ja myös ensimmäisen hallituksen jäsen kolme vuotta. Hän on kuulunut Rintamanaisten liittoon.

 

Mailis Paavolan elokuussa 2018 kirjoittama teksti ajastaan lottana.

 

Kotini oli Koivistolla Karjalankannaksella. Kesällä 1939 liityin Koiviston Lotta Svärd -yhdistykseen, joka kuului paikallisosastona Viipurin piiriin. Kävin koulua Viipurissa, ja syksyllä 1939 olin 17-vuotias 7. luokan oppilas Viipurin Uudessa Yhteiskoulussa. Koulunkäynti keskeytyi, kun ylimääräiset kertausharjoitukset alkoivat 11.10.1939. Lähdin kotiin Koivistolle, ja olin muonituslottana suojeluskuntatalolla. 21.11.1939 koulu taas alkoi Viipurissa, ei Koivistolla.

30.11.1939 Viipuria pommitettiin, ja alkoi talvisota. Lähdin junalla Koivistolle, ja työ muonituslottana suojeluskuntatalolla jatkui. Lumipuku, tuntolevy 920899 kaulaan, leipälaukku ja kaasunaamari. Muonittajista nuorimpana pesen ja kuivaan astioita, vedän vesikelkalla vettä naapurin kaivosta, koska veden kulutus on kova. Uusitulla sk-talolla on oma vesijohto. Ruokailujen välillä kanttiini on auki ja myyn kortteja, lyijykyniä, suklaata, tupakkaa ja kahvia. Savupiipuista ei saanut kirkkaina päivinä nousta savua ja alettiin elää enemmän yöllä pimennettyjen ikkunoiden takana kuin päivällä. Rokka kiehui öisinkin.

Tammikuussa 1940 täytin 18 vuotta ja sain siirron ilmavartioon. Ilmavartiotorni oli kauppalan ulkopuolella kolmen petäjän latvaan rakennettu avolava. Tornin kenttäpuhelimella annettiin tiedot ilmavalvontakorsuun: pommikoneet ja hävittäjät piti osata erottaa tarkkaan. Joskus koneet lensivät niin matalalla, että lentäjien kasvot näkyivät, ja koneet koukkivat kohti tornia. Koivistolle pudotettiin desantteja.  Kaksi lottaa oli pari tuntia kerrallaan 4–6 tunnin väliajoin vartiovuorossa. Olin vartiossa, kun toiminta tornissa loppui: Summa oli murtunut. Lähdin viimeisellä junalla Koivistolta Viipuriin, junan perässä oli kiskot rikkova laite. Sitten kuorma-autolla Viipurista Säkkijärvelle, sieltä Hämeeseen. Vielä lottakomennus Mikkeliin rauhan jo tultua ja aina vappuun 1940 asti.

Pääsin ylioppilaaksi Haminassa 1941. Pari viikkoa myöhemmin, 17.6.1941, saan komennuksen lottatöihin. Olen ensin lähellä Haminaa ja heinäkuussa siirryn patteristonkomentaja majuri Miettisen esikuntaan Virolahdelle. 22.8. alkoi maarintaman marssi Karjalankannakselle, ja yöllä 25.–26.8. ylitimme rajan. Jalkaväkijoukot valtasivat Koiviston ja sotalippu vedettiin salkoon kauppalassa 2.9. kello 16.05. Kaksi päivää myöhemmin poljin tiedustelu-upseerin kanssa Koivistolle ensimmäisenä naisena. Runnellun lapsuuskotini keittiöön oli muurattu liesi, jonka päällä oli muuripata täynnä kaalikeittoa. Sitä oli myös pöydillä olevilla lautasilla – oli tullut kiire lähtö. Saarista ammuttiin kranaatteja, ja vihollisen jättämiä hevosia juoksenteli irrallaan. Poljin samana iltana yksin takaisin Kiiskilään ja kirjoitin päiväkirjaani: ”Oli kylmä ja hämärä. Päätä kivisti. Se, mitä näin, herpaisi minut sekä sielullisesti että ruumiillisesti niin että tuskin jaksoin ajaa takaisin. Pimeä metsä ympärilläni pelotti, onhan metsissä vielä paljon vihollisia.

Esikuntamme oli nyt 8. RPr:n (rannikkoprikaatin) esikunta, komentajana everstiluutnantti Heiro. Kirjoitin esikunnassa salaisia ja ei-salaisia kirjelmiä ja piirsin karttoja. Me lotat asuimme pienessä valkoisessa letunhajuisessa mökissä erillään muista. Eräänä yönä odotellessani lyhdyn valossa viestintälottia palaaviksi lottalaan nojasin ikkunalautaan ihaillakseni tähtitaivasta. Jähmetyin. Edessäni oli venäläinen sotilas. Ikkuna jäi auki, oven sain vedetyksi ramppiin ja ryömin petilleni. En uskaltanut käyttää ikkunan luona olevaa kenttäpuhelinta. Askeleet kiersivät taloa. Sisareni Maire  nukkui, olimme kahdestaan mökissä. Aikanaan lottien äänet kuuluivat ja mies häipyi syntyneen liikkeen takia. Luutnantti Seppovaara toi meille seuraavana päivänä panostetun aseen pöydälle.

Prikaatin alueella otettiin kiinni jääpartioita ja desantteja. Sotatuomioistuin antoi tuomioita. Näen vieläkin ajatuksissani kaksi tuomittua desanttia, jotka odottivat edessäni, kunnes olin kirjoittanut heidän asiakirjansa puhtaaksi ja ne oli allekirjoitettu. Vähän ajan perästä kuuluivat metsästä yhteislaukaukset. Sotatuomari Pentikäinen sai pian oman sihteerin.

Me lotat kävimme kirkossa sankarihautajaisissa ja sidoimme sinne havuköynnöksiä. Kerran oli 11 koivistolaista kaatunutta arkuissa ja sotilaspastori Ojala siunasi heidät.

8. RPr:n esikunta oli muuttanut Koiviston kauppalaan vuoden 1942 alkupuolella. Toukokuun kolmantena joimme everstiluutnantti Heiron lähtökahvit ja komentajaksi tuli everstiluutnantti Reponen. Esikuntamme siirtyi Seivästölle. Syksyn kylmien tultua vedin taas päälleni suuren, vihreän englantilaisen manttelini. Anoin pääsyä siviiliin, ja se myönnettiin 30.11.1942. Lotta Maija-Liisa Toivosen työ rintamalottana oli päättynyt.

Menin apteekkioppilaaksi Kotkaan. Kesällä 1944 olin kesälomallani Koivistolla, missä vanhemmillani oli kauppa ja ravintola. Pyöräilin Koivistolta Seivästölle esikuntaan tapaamaan tuttuja. Sieltä joku upseeri oli lähdössä autolla työmatkalle Valkeasaareen ja pääsin hänen kyytiinsä. Olen kirjoittanut matkasta tulevalle miehelleni: ”Aurinko paistaa heloitti, silloin tällöin avautui eteemme tyyni, laaja Suomenlahden ulappa ja ympärillämme vallitsi suloinen rauha.” Näin kirjoitin torstaina ja seuraavana aamuna räjähti: vihollisen suurhyökkäys Valkeasaareen alkoi.

Karjalankannaksella syntyneet vanhempani jättivät ensimmäisen kotinsa Pietariin, toisen talvisodassa Koivistolle ja kolmannen nyt uudestaan Koivistolle. Nuoren lottatytön muita kokemuksia: suojeluskuntapoikana ollut veljeni Lauri haavoittui talvisodassa heti 16 vuotta täytettyään ja eli elämänsä 50 %:n sotainvalidina ja veljeni Reijo kaatui jatkosodassa kuusi päivää sen jälkeen, kun oli täyttänyt 18 vuotta.

Näin vuosikausia pahoja painajaisunia, olinhan mm. käynyt kesällä 1944 tunnistamassa ruumishuoneen lattialla makaavasta ruumisrivistä veljeni Reijon. Tämä ja toinen näkemäni ruumiskasa tulivat uniini. Katosivat aikanaan, kunnes ilmestyivät taas maailmalla tapahtuneiden terroristihyökkäysten jälkeen.

Lottajärjestö lopetettiin, lottapuvut piti hävittää. Minulla oli villainen ja pumpulinen puku. Annoin ne perheelle, jossa oli pieniä lapsia, olihan kova vaatepula. Kankaat tulivat uuteen käyttöön.

 

Kunniamerkit:

VM 1, VM 2, Ts mm, Js mm, SVR m 1 kr, Koiviston risti, Rannikkoj. risti, Lottamitali, RNL a

(= Vapauden mitali 1 jatkosodasta, Vapauden mitali 2 talvisodasta, Talvisodan muistomitali, Jatkosodan muistomitali, Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan mitali kultaristein, Koiviston risti, Rannikkojoukkojen risti, Lottamitali, Rintamanaisten liiton ansiomerkki)

 

Kirjallisuutta:

Mailis Paavola (1988). Lottana Keltaisessa rykmentissä. – Keltainen rykmentti Kannaksella 1941–1944. Muistojen kirja. Toim. Juho Tenhiälä. Helsinki: Kirjayhtymä.

Naisten marssi. Rintamanaiset kertovat. (1994). Toim. Anna-Liisa Haavikko. Tarina numero 45 (s. 159–165) on Mailis Paavolan (Toivosen). Helsinki: SKS.

Gordon Sander (2010). Taistelu Suomesta 1939–1940. Suom. Arto Häilä. Mailis Paavolan (Toivosen) tarina on yksi kirjassa kerrotuista. Helsinki: WSOY.