Rautoja, Vuokko

Vuokko Rautoja (o.s. Pohjolainen) syntyi Porissa. Hänen äitinsä oli lotta ja isänsä suojeluskuntaupseeri. Oli siis luonnollista, että Vuokostakin tuli pikkulotta. Hän oli kahdeksanvuotias liittyessään Porin pikkulottiin ennen talvisotaa. Pikkulottatoiminnan lisäksi hän oli mukana myös partiossa. Molemmissa opetettiin rakastamaan isänmaata ja luontoa, sekä kuinka käyttäydytään.

Talvisota alkoi, kun Vuokko oli aloittanut oppikoulun. Koulunkäynti keskeytyi kuitenkin vähän väliä Porin pommitusten vuoksi. Silloin istuttiin pommisuojissa ja kudottiin sukkia rintamalla oleville sotilaille. Vuokko kutoi myös vaatteita nukelleen.

Kodin lähelle osui paljon pommeja, ja yksi putosi myös Vuokon koululle hänen luokkaansa. Oppilaat joutuivat evakkoon ja koulunkäyntiä jatkettiin milloin missäkin oli tilaa. Talvisodan loputtua elämä jatkui taas ja koulunkäynnistäkin tuli säännöllistä.

Jatkosota syttyi kesällä 1941 ja Vuokko lähetettiin enonsa luokse maalaistaloon Kemijärvelle. Kemijärveäkin pommitettiin, ja aina pommikoneen äänen kuullessaan he juoksivat kauas talosta. Seuraavana kesänä 1942 Vuokko pääsikin jo lottahommiin Suojeluskuntatalon kahvilaan tiskaamaan. Hän pääsi myös harjoittelemaan valtion puhelinkeskuksen puhelunvälittäjän hommia, sillä hän aikoi päästä kesätöihin kesälomien ajaksi.

Kahvilatöiden jälkeen Vuokko joutui töihin sotasairaalaan, hän oli tuolloin 13-14 vuotias. Pikkulottien tehtävänä oli ommella osaston merkinnällä varustettuja kanttinauhan palasia vaatteisiin, jotta ne puhdistamisen jälkeen voitiin palauttaa samoille potilaille. Tehtävä ei ollut kuitenkaan kovin mukavaa, vaatteet olivat likaisia, verisiä ja niissä oli paljon täitä. Vuokko kertoi tästä isälleen tämän ollessa kotona lomilla, ja hänen mielestään työ ei ollut sopivaa nuorelle tytölle.

Pian Vuokko pääsikin uuteen työhön toiseen sotasairaalaan puhelinkeskukseen, sillä joku oli huomannut hänen osaamisensa puhelunvälittäjänä. Hänen tehtävänään oli välittää potilaiden ja heidän omaistensa puheluita, jolloin he saivat tietoja haavoittuneesta. Työ oli Vuokolle mieleen, mutta välillä se oli myös raskasta: joskus haavoittuneita tuli suoraan Poriin ilman käyntiä kenttäsairaalassa. He makasivat verissään ja tuskissaan käytävillä. Kaikesta huolimatta Vuokolla oli aina lottapuku yllään, ja siinä aina puhtaan valkoiset kaulukset ja kalvosimet. Hän sai myös lottien sadetakin lainaksi.

Varsinaista palkkaa työstä ei saanut, mutta Vuokko muistaa saaneensa aina kerran viikossa kupillisen palasokeria, omenahilloa ja 10 savuketta. Itse hän ei tietenkään tupakoinut, mutta vaihtoi potilaiden kanssa savukkeita sokeriin.

Vuokko sairastui ja joutui sairasosastolle, jossa oli hoidettavana vain lottia. Tilana toimi luokkahuone, ja siellä hänet eristettiin yksin opettajan korokkeelle sermien taa, hänellä epäiltiin nimittäin kurkkumätää. Hoidossa ei ollut valittamista, mutta ainut asia mikä Vuokkoa harmitti, olivat miespotilaat, jotka tulivat tervehtimään muita lottia. Heillä oli mukanaan gramofoni ja yksi ainut levy, Kielon jäähyväiset, jota soitettiin jatkuvasti. Vielä tähänkään päivään mennessä hän ei voi sitä sietää.

Vuokko parantui pian, sairaus paljastuikin angiinaksi, ja hän pääsi takaisin puhelinhommiin. Koulunkäynnin taas alettua hän jätti pikkulottahommat. Myöhemmin hän sai mitalirivin muistoksi työstään sodan aikana. Kotirintama-, Suojeluskunta- ja Lottamitaleja hän kantaa edelleen erilaissa juhlatilaisuuksissa.