Tenkku, Anni

Anni Siviä Tenkku (o.s. Ruotsalainen) syntyi Pyhäjärvellä vuonna 1919, 13-lapsisen maanviljelijäperheen seitsemäntenä lapsena. Anni kävi kansakoulun Kuusenmäen kylässä. Vuodet ennen sotia hän eli kotitilalla osallistuen kodin työtehtäviin oppien äidin ja kahden isosiskon opastamana moninaisia taitoja.

Talvisodan aikana hän toimi muonituslottana kotipitäjässään Pyhäsalmen lottakahvilassa sekä Pyhäjärvellä toimineessa koulutuskeskuksessa. Jatkosodassa Anni toimi lääkintälottana (68;SSKs) Sortavalassa, Uhtualla, Muolaassa, Jääskissä sekä sairasjunassa.

Puolisonsa Kustaa Tenkun (s. 5.12.1918) Anni tapasi jatkosodan aikana. He avioituivat vuonna 1945 ja asettuivat Nivalaan Kustaan kotitilalle. Myöhemmin he rakensivat oman kodin ja oman maatilan, jonka emännyyttä ja isännyyttä hoitivat yhdessä eläkeikään saakka. Lapsia heille syntyi neljä: Martti 1946, Eero 1948, Ossi 1951 ja Aini 1955.

Emännän työn ohessa Annin harrastuksina olivat käsityöt sekä aktiivinen osallistuminen lähetystyöhön, maa- ja kotitalousnaisten toimintaan sekä sotaveteraanityöhön. Anni Tenkku kuoli Nivalassa vuonna 1997.

Anni Tenkun kertomaa:

Monilla ihmisillä olisi halu käydä koulua, sillä elämän varrella kaikki oppi on tarpeen. Isäni ei kuitenkaan ymmärtänyt talontyttärien koulunkäyntiä. Hänen mielestään tytöt menevät naimisiin ja siinä tulee oppi itsestään. Käännyin äidin puoleen. Äiti tiesi ”rahapajan” ja niin tytär pääsi Iisalmen maalaiskunnassa olevaan Peltosalmen kotitalouskouluun toukokuussa 1939. Koulun johtajattarena toimi Aini Lagus, joka oli ihana, ystävällinen ja tosi hurskas ihminen. Opin monia asioita seuratessani Aini Laguksen käytöstä. Seitsemän kuukauden opinnot vietiin läpi viidessä kuukaudessa, koska samat tilat piti saada talveksi maamieskoulun käyttöön.

Kesä 1939 oli ihana. Syksyllä alkoi sodan pelko. Koulun päätyttyä olin palaamassa kotiini Pyhäjärven Liittoperälle, kun matkan varrella 5km päässä kotoa sijaitsevassa kaupassa huomasin kolme veljeäni. Arvasin heti heidän syynsä kaupassa oloon. He olivat odottamassa puhelimen ääressä käskyjen jakamista ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Pyhäsalmessa pidettiin lottakahvilaa. Siellä oli vakituinen emäntä, jota minä ja muut paikalliset lotat kävimme avustamassa. Kahvila oli yksi pysähdyspaikka Ruotsista Suomen armeijan avuksi tuleville sotilaille. Muistan yhden mieleenpainuvan tapahtuman talvisodan rauhanjulistuspäivänä 1940. Tällöin kahvilassa olleet Ruotsin pojat kimposivat kahvikuppiensa äärestä seisomaan totisin ilmein niin kuin me suomalaisetkin, kuultuamme rauhan kovat ehdot. Kukaan ei puhunut hetkeen mitään. Kyyneleet taisivat tippua monelta. Ruotsin pojat lähtivät kahvilasta hiljaisina mietteissään.

Nuorten poikien sotilaskoulutusta toteutettiin Pyhäjärvellä kahdella koululla. Toisen koulun erään opettajan huoneistosta kouluttajaupseerit keksivät itselleen ruokapaikan. Toimin kolme kuukautta heidän muonittajanaan. Upseerit antoivat minulle lisärahaa, että sain ostaa sellaista, mitä kylältä sai ilman korttia. Muistan saaneeni ainakin maitoa ja kananmunia, joskus vähän lihaakin.

Syksyllä 1940 jostain syystä emäntäkoulujen omaa koulutusta ei järjestetty. Niinpä Suomen Punainen Risti aloitti uuden neljä kuukautta kestävän kodinhoitajakoulutuksen Suonenjoen ja Limingan emäntäkoulujen tiloissa. Oppilaiden pohjakoulutuksena piti olla emäntä-, talous- tai kotitalouskoulu. Koulutukseen oli tulossa paljon tyttöjä. Mekin olimme iloisia, kun lyhyellä koulutuksella tiesimme saavamme ammatin, eihän oikein tiedetty, mikä tulisi olemaan isänmaankin kohtalo.
Alun perin oli tarkoitus, että uudet kodinhoitajat toimisivat terveydenhuollon alaisina. Koska kyseessä oli uusi ammatti, ei tiedetty, kuka palkan maksaisi. Niinpä meidät sitten laitettiin Suomen huollon tilapäissairaaloihin apuhoitajiksi. Minut kolmen muun tytön kanssa sijoitettiin Nivalaan, jossa tuolloin oli paljon pikkulavantautia. Toimin Nivalassa runsaat neljä kuukautta, aina heinäkuulle 1941 saakka. Tällöin piti palata kotiin, koska sinne tarvittiin työväkeä heinätöihin. Lähes vuoden ajan kului aika niin, että välillä olin lottatöissä ja välillä kotona.

Vuoden 1942 maaliskuussa Pyhäjärven ”pomot” päättivät lähettää minut kahden viikon lääkintäkurssille, jotta voitaisiin komentaa sotatoimialueelle. Koska jo entuudestaan osasin sairaanhoidon perusasiat, tuli kurssilla minulle tärkeimmäksi uudeksi tiedoksi se, että opin tuntemaan Suomen armeijan miesten arvomerkit. Ajattelin, että myös lotalle nämä ovat tärkeitä, koska niitä niin tarkasti opetettiin. Ei kulunut montakaan päivää lääkintäkurssin päätyttyä, kun minulle ja kuudelle muulle tytölle tuli komennus Sortavalaan 68. sotasairaalaan. Sotasairaalassa oli kulunut vuosi ja kolme kuukautta, kun meille maalaistalon tyttärille, annettiin anomuksesta heinäntekolomaa.

Kuukauden loman jälkeen elokuussa -43 menin erään toisen tytön kanssa Iisalmen piiriin. Toinen tyttö lähetettiin Aunukseen ja minut Uhtuan kenttäsairaalaan. Niin ujoja oltiin, ettei kysytty, miksi erotetaan. Toisaalta rohkeuttakin löytyi. Matka Uhtualle oli todella vaikea. Oli pimeää, kylmää ja vettä satoi. Autokolonnakaan ei ollut ajassaan. Ihmeekseni pysyin kuitenkin terveenä. Tuli mieleen äidin siunaus, jolla hän joka matkalle saatteli. Se aivan kuin tuntui kehossani.

Kesäkuun alussa 1944 tulimme Uhtualta Kannakselle Muolaan pitäjään. Paikat oli juuri saatu kuntoon potilaiden vastaanottoa varten, kun ison vihollisen koneet alkoivat lennellä taivaalla. Piti ryhtyä nopeasti purkamaan petejä ja pakkaamaan petivaatteita, joista kuitenkin suurin osa jäi talon seinustoille. Meillä oli kuulemma vain puoli tuntia etumatkaa vihollisen suurhyökkäyksen eturintamasta.

Muolaasta peräännyimme kenttäsairaalan kanssa Heinjoelle ja edelleen aina välillä pysähtyen. Juhannuksen aikaan sää oli kurja, kylmä ja sateinen ja sairaala pidettiin teltoissa. Potilaissa oli kovaa ripulia ja kuumetta. Sitten lopulta pääsin Jääskeen, jossa kenttäsairaala oli jatkosodan loppuun asti. Siellä oli isot ja hyvät olot, jopa leikkaussali.

Jääskessä ylihoitaja tuli luokseni ja sanoi, että, jos haluan, niin saan viikon loman. Ja tottakai minä sen halusin. Viikon loman jälkeen syyskuussa 1944 palasin Iisalmen piiriin. Sain uuden komennuksen sairasjunaan, missä minä toimin marraskuun -44 loppuun saakka. Sairasjunakokemuksen jälkeenkin minua pyydettiin vielä lisätyöhön. Ainoa lääkärimme kysyi, enkö lähtisi mukaan työhön, kun mennään pohjoiseen perustamaan sairasmajoja. Tämä oli vaikea kysymys. Sairaanhoito oli kutsumustyöni, ja toinen oli – kun Kusti odotti. Sain vuorokauden miettimisaikaa. Kun sitten annoin kieltävän vastauksen, lääkäri kysyi: ”Mikä syy?” Vastasin: ”Menen naimisiin.” Lääkäri sanoi: ” Se riittää, muu vastaus ei kelpaisikaan.”

Sota kaiken kaikkiaan oli perheellemme raskas. Kaksi veljeänikin kaatui. Olen erittäin tyytyväinen, kun lotille viime aikoina on alettu antaa julkisestikin heille kuuluva arvo. Nyt on hyvä olla, kun saa hyvällä omallatunnolla sanoa: ”Suomen lotta.”

Lähde: Anni Tenkun muistelma on julkaistu Nivalan sotaveteraanit -kirjassa.