USEIN KYSYTTYÄ

Lotista ei valitettavasti ole olemassa luetteloa, josta löytyisi kaikkien järjestöön kuuluneiden henkilöiden nimet. Lottamuseon asiakirja-arkisto sisältää lähinnä yksittäisten lottien yksittäisiä asiakirjoja.

Kansallisarkistossa on Suomen laajin Lotta Svärd-arkisto, jossa säilytetään suurinta osaa Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan sekä piiri- ja paikallisosastojen aineistoista. Neuvoa tietopyyntöjen tekemiseen voi kysyä Kansallisarkiston kirjaamosta kirjaamo@arkisto.fi tai puh. 029 533 7000. Tieto siitä, millä paikkakunnalla lotta on toiminut (mihin paikallisosastoon kuulunut), voi mahdollisesti olla avuksi. Paikallisosaston perusteella tietoa voi löytyä myös maakunta-arkistosta tai muusta vastaavasta.

Lotista ja pikkulotista ei ole olemassa yksiselitteisiä virallisia lukumääriä. Lottamuseon opastuksessa todetaan, että lottajärjestöön kuului noin 230 000 lottaa ja pikkulottaa. Heistä pikkulottia oli noin 50 000. Vilho Lukkarisen teoksessa ”Suomen lotat” (1981) on jäsenmääräksi arvioitu 232 000.

Viimeinen virallinen tieto jäsenmäärästä on vuosikertomuksesta 1943. Siinä jäsenmääräksi todetaan 172 755 jäsentä (31.12.1943). Kun tuohon lukuun lisätään 50 000 pikkulottaa, saadaan luku 222 755. Ei ole tietoa, kuinka monta uutta jäsentä tuli vielä vuonna 1944 (järjestö lakkautettiin marraskuussa 1944).

Menehtyneiden lottien lukumäärä oli noin 300, luku vaihtelee lähteestä riippuen. Kuolinsyitä olivat mm. kaatuminen rintamalla, komennuksella saatu sairaus ja tapaturma. Lottamuseon seinällä olevassa muistotaulussa todetaan, että sodissa menehtyi 302 lottaa. Airi ja Rafael Koskimiehen teoksessa ”Suomen lotta, katsaus lottajärjestön toimintaan” (1964) päädytään lukuun 292.

Vilho Lukkarisen teoksessa ”Suomen lotat” (1981) kerrotaan, että talvisodan aikana kuoli 64 lottaa suorittaessaan lottatehtävää, ja että jatkosodan päättyessä lukema oli 288. Sota-arkiston asiakirjoista, jotka sijaitsevat Kansallisarkistossa, käy ilmi, että vähän alle puolet kuolleista menehtyi komennuksella saatuun sairauteen.

Tarkkaa lukumäärää ei ole tiedossa, nykyinen arvio on 8000-10 000.

 

Lotta Svärdin jäsenet jakautuivat toimiviin lottiin (toimen- ja huoltolotat) sekä ns. kannattaviin jäseniin. Toimenlotat antoivat virallisen lottalupauksen, jossa he lupasivat avustaa suojeluskuntia, ja he olivat sitoutuneita lähtemään tarvittaessa komennukselle kotiseutunsa ulkopuolelle. Heillä oli heidän tehtäviään vaativa koulutus tai ammattitaito.  Toimenlotat olivat velvollisia käyttämään tehtävissään lottapukua ja Lotta Svärd -käsivarsinauhaa. Heillä oli tarkkaan määrätyt varusteet lottarepun sisältöä myöten.

Huoltolotat tekivät käytännön tehtäviä kotipaikkakunnalla tai sen lähiympäristössä. Suurin osa toimivista jäsenistä oli huoltolottia.  Huoltolotat eivät olleet velvoitettuja sodankaan aikana astumaan palvelukseen, mutta heillä oli kuitenkin omat määrätyt tehtävänsä jokaisessa jaostossa (Pohls Maritta ja Latva-Äijö Annika: Käytännön isänmaallisuuutta 2009, s.165–168)

Lotta Svärd -järjestön sääntöjen mukaan kenttälotalla tarkoitettiin lottaa, joka antamansa sitoumuksen perusteella oli velvollinen suorittamaan hänelle annetun erikoistehtävän. Kenttälotta sai kuitenkin käytännössä suppeamman merkityksen – sillä tarkoitettiin lottaa, joka palveli kenttäarmeijan yksikössä tai sotatoimialueella. Vilho Lukkarisen (Suomen lotat 1981, s.215) mukaan oikeampaa olisi puhua komennuksella olleesta lotasta.

Sotatoimialueella palvelleiden lottien määräksi arvioimme 90 000–100 000 lottaa. Vilho Lukkarisen teoksessa ”Suomen lotat” arvio on 90 000–95 000 lottaa.

 

Lottaneulan sarjanumerosta ei voi päätellä, kenelle merkki on kuulunut. Suurinumeroisin lottaneula Lottamuseon kokoelmissa on 171 362.

Valtakunnallinen Lotta Svärd -järjestö perustettiin vuonna 1921. Jo tuota ennen oli toiminut paikallisia lottayhdistyksiä, joiden tehtävä oli avustaa suojeluskuntia mm. muonituksessa ja varushuollossa. Lotta Svärd -järjestö oli naisten aseeton maanpuolustusjärjestö, jonka tarkoitus oli tukea suojeluskuntia. Järjestön tehtäviin kuului eri aloja, kuten muonitus, lääkintätehtävät, varushuolto, evakkojen ja sotainvalidien huolto sekä varainkeruu. Sodanaikaisia tehtäviä olivat myös tekniset alat eli toimisto ja viestityö sekä mm. ilmavalvonta. Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin 23.11.1944.

Syksyllä 1944 lotat perustivat Suomen Naisten Huoltosäätiön. Säätiön tarkoituksena oli huoltaa ja avustaa sodasta kärsimään joutuneita naisia ja lapsia. Huoltosäätiö perusti myös Työmaahuolto Oy:n, joka oli muonittamassa Lapin jälleenrakennustyömaita ja aloittamassa monien työpaikkojen työpaikkaruokailuja. Suomen Naisten Huoltosäätiö muutti nimensä Lotta Svärd Säätiöksi vuonna 2004. Lotta Svärd Säätiön tarkoitus on nykyisin sen sääntöjen mukaan:
– huoltaa ja avustaa sodan tai muun kriisin johdosta tai sen seurauksista kärsimään joutuneita henkilöitä tai yhteisöjä, jotka auttavat edellä mainittuja henkilöitä
– avustaa naisten koulutusta toimimaan kriisitilanteissa sekä
– vaalia lottaperinteitä ja ylläpitää museo- ja näyttelytoimintaa

Lottamuseo on Lotta Svärd Säätiön ylläpitämä ammatillisesti hoidettu erikoismuseo. Lottamuseon tehtävänä on Lotta Svärd -järjestön ja sen jäsenten historian tallentaminen ja tutkiminen. Lottaperinneliitto on Lottamuseosta ja Lotta Svärd Säätiöstä erillinen toimija, johon kuuluu paikallisia lottaperinneyhdistyksiä ympäri Suomea. Liiton tarkoitus ja keskeiset tehtävät ovat muun muassa:

– ylläpitää niitä ihanteita, joiden varaan Lotta Svärd -järjestön toiminta rakentui vuosien 1921 – 1944 aikana
– säilyttää lottien muisto ja henkinen perintö
– jakaa oikeaa tietoa Lotta Svärd -järjestöstä

Lähde: www.suomenlottaperinneliitto.fi

Lottatyö oli vapaaehtoista. Aluksi lottana toimisesta ei myöskään saanut palkkaa. Keskusjohtokunnan kokouksessa heti jatkosodan alkamisen jälkeen vuonna 1941 todettiin, ettei lotta komennuksella ollessaan ole oikeutettu kuukausipalkkaan työn vapaaehtoisuuden takia. 1.8.1941 lähtien lottien päivärahaksi määrättiin 10 tai 18 mk joukko-osastosta, virastosta tai laitoksesta riippuen. Lottien taloudellisten vaikeuksien takia keskusjohtokunta päätyi kuitenkin joulukuussa 1941 ehdottamaan pitkäaikaisella komennuksella oleville erikoiskoulutuksen saaneille lotille lisäksi pientä 500 markan kuukausikorvausta. Huhtikuussa 1942 puolustusministeriö päätti, että nimetyissä tehtävissä toimiville lotille maksettaisiin 600-1400 markan kuukausipalkka. Tämä aiheutti kuitenkin ongelmia käytännössä, esimerkiksi muonitus- ja varuslotat alkoivat hakeutua toimisto- ja viestitehtäviin, mikä oli ”lotta-hengen” vastaista.

Määräyksiä muutettiin vuoden 1943 alusta siten, että lotta, joka oli palveluksessa omalla paikkakunnallaan, sai päivärahaa 25 mk, ja lotat, jotka palvelivat vähintään 10 km päässä asuinpaikkakunnaltaan, saivat 30 mk päivärahan. Päivärahaa sai vain päiviltä, jolloin lotta oli palveluksessa vähintään kuusi tuntia. Ehtona oli myös, että henkilö oli saanut työmääräyksen ja että ”yksikössä oli naismäärävahvuuksien mukainen vakanssi”. Määräykset koskivat kaikkia komennuksen saaneita lottia, paitsi yhteyslottia, joille maksettiin lisäksi erillistä kuukausipalkkaa.

Työvoimatilanteen kiristyessä vuonna 1944, alettiin maksaa puolipäivärahaa lotille, jotka pystyivät olemaan lottatyössä osan päivästä. Kun lottatyttöjä alettiin hyväksyä lottakomennukselle, määrättiin, että 17–vuotias lottatyttö on samassa asemassa kuin aikuinen lottakin.

Lottien palkkaukseen liittyi myös tupakan jakelu ja myynti. Aluksi käytäntö oli kirjava. Vuonna 1942 Päämaja määräsi, että muona-annokseen kuulunut muonatupakka kuului myös lotille. Kuitenkin ns. ostotupakkaa olivat oikeutettu ostamaan vai 24 vuotta täyttäneet naiset, kun miehillä ikäraja oli 17.

Lähde: Lukkarinen, Vilho: Suomen lotat s.220–221 (1981)

Tuusulan Syvärannassa toimi Syvärannan Lottaopisto vuosina 1937-1944. Syy opiston sijainnille oli se, että läheisellä Suojeluskuntain Päällystökoululla oli järjestetty lottien kesäkursseja jo 1920-luvulta lähtien. Lisäkoulutustilaa tarvittiin, joten vuonna 1936 Lotta Svärd -järjestö osti Onni W. Tuiskun säätiöltä Syvärannan tilan rakennuksineen lottaopistoksi ja lepokodiksi. Opistossa koulutettiin lottia johtotehtäviin ja erikoisaloille. Eniten järjestettiin viesti- ja radiosähköttäjäkursseja. Talvisodan aikana Syväranta oli Puolustusvoimien tiedustelukeskuksena. Lottaopistossa järjestettiin vuosien 1937–1943 välillä 61 kurssia, joihin osallistui lähes 2000 lottaa.

Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen yhteydessä Syväranta siirtyi lottien perustamalle Suomen Naisten Huoltosäätiölle.

Lottamerkeistä löytyy tietoa osoitteesta www.lottasvard.fi. Lisäksi tietoa löytyy esimerkiksi kirjoista:

– Kaipainen Lassi: Vapaa Suomi – Suojeluskunta- ja lottamerkit kertovat (Ajatus 1995)
– Lukkarinen Vilho: Suomen lotat s.96 (WSOY 1981)
– Koskimies Airi ja Rafael: Suomen lotta s.161 (Weilin + Göös 1964)

Lotta Svärd -järjestön tunnuksessa on sininen hakaristi, jota ympäröi neljä heraldista ruusua. Merkin suunnitteli taiteilija Eric Vasström ja se otettiin käyttöön vuonna 1921.

Henkilökohtainen, kaulukseen kiinnitettävä lottaneula oli yleensä valmistettu hopeasta tai hopeaseoksesta. Lottaneulat oli numeroitu juoksevalla numerolla.

Hakaristi on tuhansia vuosia vanha maailmanlaajuinen hyvän onnen symboli. Egyptissä hakaristi tunnettiin jo 3000 vuotta eaa. Hakaristi on tunnettu Euroopassa ja Aasiassa jo nuoremmalla kivikaudella saviastioissa. Hakaristiä on tavattu myös Afrikasta ja Amerikasta. Keskiajalla (395–1492) hakaristi oli tavallinen kirkollisessa kalustossa ja seinämaalauksissa. Suomessa se esiintyi rautakauden esineistössä, keskiaikaisissa kirkoissa sekä 1900-luvun alun koristeaiheena.

Suomen puolustusvoimien käyttöön hakaristi tuli vuonna 1918, kun ruotsalainen kreivi Eric von Rosen maalasi sen Suomen ilmavoimille lahjoittamaansa lentokoneeseen. Hakaristi oli Rosenin suvun vaakunassa onnen merkkinä. Hakaristi otettiin Suomen ilmavoimien tunnukseksi. Se oli käytössä vuoteen 1945, jolloin tilalle tuli sinivalkoinen ympyrä. Suomen panssarijoukkojen tunnukseksi hakaristi otettiin vuonna 1941 ja se oli käytössä vuoteen 1945, jolloin merkiksi tuli sama ympyrä kuin ilmavoimilla.

Hakaristiä on käytetty suomalaisissa kunniamerkeissä mm. Mannerheim-ristissä ja vapaudenristissä. Vielä tänäkin päivänä se esiintyy suomalaisissa kunniamerkeissä.

Johan Ludvig Runebergin Suomen sodasta 1808-1809 kertovassa teoksessa Vänrikki Stoolin tarinat on runo Lotta Svärdistä. Runossa Lotta Svärd lähtee miehensä sotamies Svärdin mukana Kustaa III:nnen sotaan. Lotta Svärd ei siis ollut todellinen, vaan fiktiivinen henkilö.

Lottapuvun malli hyväksyttiin vuonna 1922. Järjestön säännöissä annettiin puvun käytöstä tarkat ohjeet. Puku oli harmaata puuvilla- tai villakangasta, ja siihen kuuluivat lottaneula, valkoinen kaulus ja kalvosimet sekä jaostonauha. Helman pituus oli 25 cm maasta. Sukat olivat mustat tai harmaat, ja jalkineina matalat mustat kengät. Valkoinen esiliina ja huivi kuuluivat muonitus- ja lääkintälottien pukuun. Kaikkiin lottien asuihin oli järjestön vahvistamat ohjeet ja kaavat. Lottapuku valmistettiin itse tai tilattiin ompelijalta.

Lotan oli esiintyessään muistettava, että hän edusti lottajärjestöä. Lotan tuli esiintyä ”sivistyneen ihmisen hillityin käytöksin, vaatimattomasti ja huomiota herättämättä”. Lotta ei saanut lottapuvussa tupakoida, tarjoilla tai nauttia alkoholijuomia.

Lottien arkipuku oli puuvillaa. Vasempaan ranteeseen kiinnitettiin kankainen kurssimerkki ja jaostonauha ja rintataskuun valkoinen kurssitähti. Pukuun kuului valkoiset kaulukset ja hihansuut. Puvun kaulus suljettiin lottaneulalla. Juhlatilaisuuksissa käytettiin villakankaista juhlapukua. Juhlatilanteissa puvun kanssa käytettiin käsivarsinauhaa ja valkoisia käsineitä sekä lottalakkia.

Nykyisin lottapuvun käyttö vaatii harkintaa. Lotat arvostavat pukuaan ja he toivovat, että sitä käytetään tarkoin harkiten. Lottapukua saa käyttää henkilö, joka on ollut jäsenenä Lotta Svärd -järjestössä. Lottien ja pikkulottien välillä ei tehdä eroa – lotilla ja pikkulotilla on samanlainen oikeus lottapukuun.

Henkilö, joka ei ole ollut jäsenenä Lotta Svärd -järjestössä voi käyttää lottapukua esitellessään Lotta Svärd –järjestöä ja sen toimintaa. Pukua voi käyttää myös näytelmässä tai tapahtumassa, jonka rooli vaatii lottapukuun pukeutumista. Roolin on oltava hyvän maun mukainen ja on toivottavaa, että asu vaihdetaan esityksen päätyttyä.

Henkilö, joka ei ole kuulunut Lotta Svärd -järjestöön ei voi käyttää lottapukua juhla-asuna juhlissa ja tilaisuuksissa. Toivomme erikoisesti lottajärjestöön kuulumattomien kunnioittavan näitä ohjeita.

Lotta-aiheesta löytyy paljon kirjallisuutta. Lotista kirjoitettuja tietokirjoja ovat mm.:

– Lukkarinen Vilho: Suomen lotat (WSOY 1981)
– Pohls Maritta ja Latva-Äijö Annika: Lotta Svärd -Käytännön isänmaallisuutta (Otava 2009)
– Koskimies Airi ja Rafael: Suomen lotta (Weilin + Göös 1964)

Museokokoelmissa olevia lottapukuja, kuten muitakaan museoesineitä, ei lainata eteenpäin muuten kuin perusteltuihin tarkoituksiin (esim. näyttelylainat muihin museoihin). Lottamuseolla on erikseen opetuskokoelma, jossa on jonkin verran lottapukuja opetusdraama- ym. käyttöön.

Puvut ovat kuitenkin vanhoja, ja siten hauraita ja usein huonokuntoisia. Ne eivät kestä jatkuvaa pesemistä ja kunnostusta, mitä tarvitaan lainakäytössä: lottapuvun on oltava siisti, oikeanpituinen, ja mukana on oltava kaikki osat kuten irtokaulukset, mansetit ja vyö. Lottapuvun käyttö ylipäätään vaatii tarkkaa harkintaa, ks. kysymys 14.