Moijanen, Eila

Eila Mirjam Moijanen (o.s. Lehtonen) syntyi 15.3.1921 Karstulassa opettajan perheeseen.

Eilan äiti oli jo rauhan aikana toiminut aktiivisesti lottana ja Eila kävi kotikuntansa suojeluskuntatalolla pari viikkoa kestäneen muonituslottakurssin, joka oli hyödyllinen, innostava ja suosittu. Moni karstulaisista suuntasi juuri tämän kurssin ansiosta muonitukseen. Eilan mieli oli täynnä isänmaallista ja nuorta seikkailuhenkistä intoa.

Talvisodan syttyessä vuonna 1939 Eila lähti muonituslotaksi Jyväskylään ja hän oli sinne tullessaan 18-vuotias. Eila oli viidestä sisaruksesta vanhin ja tottunut laittamaan ruokaa, mutta kotirintaman valtavien muuripatojen käyttäminen oli hyvin erilaista ja ruuanlaittoon tarvittavien tonkkien nosteleminen melko raskasta. Oli pitkään rauhaisaa keittää soppia armeijan joukoille ja Eila viihtyi työssä hyvin. Joulukuun lopussa Eila ja Konginkankaalta kotoisin ollut Aino Minkkinen menivät lottatoimistoon ilmoittamaan, että he haluaisivat lähemmäksi sotarintamaa. Halua mennä eteenpäin ei vähentänyt edes se, että he olivat vasta kokeneet Jyväskylän keskustaan osuneen venäläispommituksen, joka oli vienyt monen ihmisen hengen. Eila koki, että rintaman tuntumassa olisi jotenkin kunniakkaampaa työskennellä. Lottatoimiston virkailija taas teki varmaan virheen, kun ei kysynyt kummankaan nuoren lotan ikää.

Juna Viipuriin lähti kuudelta illalla ja Eila ja Aino saivat toimistosta sarkatakit ja karvalakit. Matkalla juna pysähtyi Pieksämäellä pommitusten takia, Mikkelissä kaikki matkustajat käskettiin metsään toisen pommituksen vuoksi, ja Eilisenvaarassa pommi rikkoi junan yllä kulkeneen sillan. Viipuriin päästyään olivat lotat sen verran väsyneitä ja järkyttyneitä, että he pyysivät päästä takaisin kotirintamalle. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu, koska lotista oli pula. Eila käskettiin työhön kanttiiniin lähelle Viipurin keskikaupunkia ja Aino sijoitettiin jonnekin muualle. Eila myi kanttiinissa kahvia, teetä, suklaata, pullaa, tulitikkuja ja kirjoituspaperia, kun siihen aikaan ei ollut vielä puutetta mistään. Aika pian kuitenkin rakennuksen toista päätä pommitettiin, minkä vuoksi astiat hajosivat ja kahvilasta tuli käyttökelvoton.

Melko pian tämän jälkeen Eilalta ja eräältä toiselta kanttiinilotalta kysyttiin, haluaisivatko he lähteä rintamalle päin. Perillä heitä käskettiin pystyttämään kanttiini autioon kylään maalaistalon näköiseen paikkaan. Kanttiini oli aivan rajan tuntumassa, minkä takia ulos mennessä piti pyytää aina sotilasta mukaan. Kerran Eila joutui etulinjalle tuuraamaan kenttäkeittiön sotilasta. Kyseessä oli vain yksittäinen reissu rintamalle ja takaisin, joten Eila suostui. He pääsivät melkein perille, kun yhtäkkiä hävittäjälentokone aloitti tulituksen. Hevonen nousi takajaloilleen, jolloin Eilan kämmeneen osui reestä irronnut terävä puunsiru.

Muutaman päivän päästä heitä pyydettiin jättämään kanttiini, pakkaamaan tavarat ja lähtemään päinvastaiseen suuntaan rintamasta. Matkalla eräs auto pysähtyi, mutta he eivät mahtuneet sen kyytiin, kun sen peräosa oli täynnä kaatuneita sotilaita. Lopulta lotat kävelivät yli 30 kilometriä, kunnes saapuivat Antrean kaupunkiin, jossa eräs päättävässä asemassa oleva lotta käski heitä lähtemään kotiin. Helsinkiin päin menevässä junassa kaksi miestä ilmoitti, että rauha on tullut. Ensin kukaan ei puhunut mitään, mutta kun puheensorina alkoi, ilonremakoita ei syntynyt, sillä kukaan ei tiennyt rauhanehdoista. Jyväskylästä eteenpäin Eila tuli reippaassa pakkaskelissä yli 50 kilometriä postiauton katolla, kun auto oli täynnä ja oli niin kiire kotiin. Kun hän tapasi hevosen kanssa touhuavan isänsä, hän ihmetteli, oliko se todella hän. Kotona oli jo luultu, että Eila olisi ehkä kuollut, kun hänestä ei ollut kuultu mitään moneen viikkoon. Kirjeet eivät olleet menneet perille. Sitten Eilalle tuli itku eikä sille meinannut tulla loppua. Eila tajusi vähän myöhemmin, ettei hän ollut käsitellyt kokemiaan asioita sodan aikana.

Välirauhan aikana Eila suoritti kuuden kuukauden lääkintälottakoulutuksen Punkaharjulla. Tämän jälkeen Eila oli lastenhoitajaharjoittelijana Jyväskylässä. Eilalla oli aikomus pyrkiä yhteiskunnallisen korkeakouluun, mutta jatkosota sekoitti suunnitelmat – hän joutui kanslialotaksi Elintarvikevarikko 9:ään Viipuriin.

Seuraava komennus vei Eilan lääkintätehtäviin Viipuriin Sotasairaalaan ja sieltä Itä-Karjalaan Kenttäsairaalaan, joka sijaitsi Äänislinnan pohjoispuolella. Lääkintälotan työpäivät olivat usein pitkiä ja raskaita. Vastuuta annettiin myös paljon. Kaikesta huolimatta Eila kertoi, että nuoret lotat osasivat iloita pienistä hetkistä. Toivo sodan loppumisesta pysy kirkkaana mielessä.

Eila tutustui tulevaan mieheensä luutnantti Hannu Moijaseen sodan aikana. Avioliitto solmittiin 31.12.1944, jonka jälkeen Eila muutti miehensä kotitaloon Nurmijärven Lepsämän kylään. Talo oli maalaistalo – iso karja ja paljon työtä. Eila ei ollut tottunut maalaistalon töihin, joten alussa oli vaikeaa. Lapsia avioparille syntyi kolme.

Eila hakeutui kodin ulkopuolelle töihin toimien vuosina 1974-1990 kotisairaanhoitajana yksityisille henkilöille sekä Helsingin kaupungin sosiaalitarkkailijana Nurmijärvellä, Vihdissä ja Tuusulassa. Hän on ollut myös aktiivinen toimija useissa järjestöissä Nurmijärvellä, mm. Rintamanaisissa, Nurmijärven Sotaveteraaneissa sekä SPR:ssä, Martoissa ja Lepsämän kylän erilaisissa toiminnoissa. Eila oli jo sota-aikana arvostanut lottajärjestöä jo paljon eikä koskaan hävennyt sanoa sitä ääneen, vaikka sotien jälkeen jotkut ihmiset yrittivät painaa lottien mainetta alas. Myös hänen poikansa pyysi jossain vaiheessa, ettei Eila kertoisi muille lottataustastaan.

Eila on palkittu monilla arvokkailla ansiomitaleilla ja häntä on aina luonnehtinut positiivinen elämänasenne sekä syvä rakkaus isänmaahan.

 

Lähde: HS Teema 5/19